vanhainkodin arkea

Suomessa käytiin Päivin mummua katsomassa, kun oli hoitokotiin päässyt. Hyvin näytti menevän, ei siinä mitään. Valmis ruoka ja kahvi ja kaikki aina tarjolla.

Ei siinä siis mitään ihmeellistä.

Oltiin sitten pois lähdössä ja käveltiin jo ulospäin, kun käytävän tukkikin joku leveä mummeli kävelykeppinsä kanssa huippuvauhtia kiihdytellen. Juuri mahduttiin sitten toisesta laidasta ohi kun oikein seinän vartta käveltiin. Minne lie ollut matkalla, ihmettelin.

Ettei mummot karkaa (oli muuten pelkkiä mummoja siellä. ukit oli varmaan laitettu eri rakennukseen. varmaan palavien romanssien välttämiseksi) ulko-ovet olivat lukittu kaikki ja aukesivat vain numerokoodilla. Ja koodia kun ei meillä tietysti ollut, niin ei auttanut jäädä kuin odottamaan oven luo hoitajan tuloa.

Ennen kuin hoitaja kohdalle osui, niin oli käytävällä kiihdytellyt oli ehtinyt tulemaan samoille kohdille. Yllätykseksi mummeli ei kiitänytkään ohi, vaan lipui ihan viereen keppinsä kanssa. ”Mitähän se haluaa”, ajattelin jo. Hetken aikaa hiljaisuudessa sitten siinä seisoskeltiin, kunnes mummeli avasi sanaisen arkkunsa hiukkasen ärtyneenä (ilmeisesti että joutui siinä odottelemaan)

”Eiköhän lähetä menee!”, mummeli vaati.

Huulta purren sain repeämisen pidäteltynä ja kerrottuna mummelille, että pitää odotella hoitajaa kun ovi on lukossa. Siinä paikalle sitten tullut hoitaja raotti meille sitten ovea, mutta jätti mummelin kylmästi sisälle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: